Blues Rock: Jenkit vs Eurooppa

 Tänään vuorossa blogi sivustoni ensimmäiset LP arviot. Minua ei kiinnosta hittojakaan sukupuolielinten mittojen vertailu, eikä sen puoleen sekään että mikä on paras/parempi levy. Niinpä en anna arvioissani pisteitä levyille. En ole koskaan ymmärtänyt levyjen pisteytystä, koska jos minä alkaisin pisteyttämään levyjä niin saisin korjata pisteytyksiä vähän väliä päivästä riippuen.

Otsikkona silti jenkit vastaan eurooppa kaikesta huolimatta. Oikeastaan minun oli tarkoitus tehdä vain arvio Black Keysin uudesta levystä, mutta mutta... mennään asiaan!

The Black Keys: Ohio Players

Aina toisinaan minusta tulee mainonnan uhri, vaikka minua ärsyttää yleensä kaikenlainen tyrkyttäminen ja mainonta. Haluan itse olla herrani ja löytää minua kiinnostavat asiat. En halua että minulle tyrkytään mitään oli se sitten poliittisia aatteita, humanitaarisien järjestöjen tukemista, uskontoa, musiikkia... mitä tahansa. Tänä päivänä jos jokin on hyvin, niin tietoa löytää nopeasti asioista mitkä kiinnostavat. Voin ihan omin avuin tulla uskovaiseksi, alkaa kannattaa puoluetta mikä vastaa arvojani, jakaa rahaa hyväntekeväisyyteen jos sitä olisi mielestäni jaettavaksi... samoin teen omat läksyni uusien julkaistavien levyjen suhteen, mitkä menee hankintaan ja mitkä ei.

Silloin tällöin.sähköpostiini lompsahtava Levykauppa Äxän mainoskirje saa minut kuitenkin toisinaan ymmärtämään, että tarvitsen näköjään jonkun levyn, mitä en oikeasti kaipaa. Viimeisin sellainen levy oli tämä The Black Keysin Ohio Players, minkä laitoin lähes välittömästi ennakkotilaukseen luettuani Äxän mainoskirjeestä, että Black Keysiltä tulee uusi levy.

Minulla on ollut jo aika pitkä viha/rakkaus suhde bändiin. Pääasiassa en jaksa kuunnella bändiä, mutta silti jostain syystä ostan bändin levyjä. Ohio Players on bändin 12. levy ja minulla bändin levyjä on hyllyssä nyt 8 kappaletta.

Nyt kun heti aluksi tässä kirjoituksessa menin sukupuolielinten mittasuhteiden laskemiseen, niin se on Black Keysin kohdalla sinänsä osuvaa, että aloin kuuntelemaan bändiä vähän jälkijunassa. Se oli minulle pitkään joku etäinen alternative rock bändi mikä ei kiinnostanut, vaikka en ollut kuullut bändin musiikkia. Sitten tuli tv-sarja, minkä nimeä en nyt muista, mutta se kertoi ns. tavallisesta miehestä joka muistaakseni menetti duunipaikan tai tarvitsi vain lisää rahaa. Hänellä oli normaalia isompi Jorma ja en sitäkään muista että mistä hänen naispuolinen kaverinsa tämän keksi, mutta yksi asia johti toiseen ja tämä nainen alkoi miehen parittajaksi ja miehestä tuli prostituoitu. Anyhow, sarjan tunnari biisi oli Black Keysin ensimmäiseltä levyltä, mihin tuntosarveni otti kiinni ja aloin tutustumaan bändin tuotantoon.

Ajan kanssa olen kuitenkin huomannut, että mielestäni bändin ulosanti on ajoittain varsin puisevaa. Silti, jokin saa palaamaan bändin pariin. Bändin nokkamies Dan Auerbach on aika pätevä biisien tekijä, mutta samaan aikaan olen päätynyt siihen tulokseen, että bändin puisevuus on peräisin nimenomaan Dan Auebachin lauluilmaisusta. Mitään suurta vikaa hänen laulussaan ei ole, se on vaan jotenkin tylsää pidemmän päälle.

Ja nyt kun ollaan tässä vaiheessa tarinaa, niin voin sanoa, että syy miksi kirjoitan tästä levystä blogissani oli Hesarin levyarvostelu, mikä on jotenkin aivan käsittämätön vastakohta sille, miten itse koen bändin ja heidän levytuotantonsa mukaan lukien tämä uutukainen. Tässä lyhyehkö lainaus Mikko Aaltosen levyarvostelusta 

"Enpä olisi uskonut pääseväni sanomaan, että The Black Keys -duon kahdestoista albumi on valovoimaisinta musiikkia, mitä yhtye on urallaan saanut aikaan.

Ensimmäisillä albumeillaan lähinnä The White Stripesin manttelinperijältä kuulostanut duo on viimeisen vuosikymmenen ajan vaikuttanut yhä tylsänpulskeammalta parodialta itsestään.

Kitaristi-laulaja Dan Auerbachin ja rumpali Patrick Carneyn muodostama kaksikko on sorvannut kasaan keskimäärin joka toinen vuosi varmaotteisen, muodollisesti pätevän, mutta maneereissaan tylsän garageblues-albumin."

Sinänsähän olen samoilla linjoilla Aaltosen kanssa, koska minustakin Black Keysin musiikki on aina ollut jonkun verran puisevaa ja periaatteessa en ollut kiinnostunut enää bändistä. Esim. bändin edellistä levyä Dropout Boogieta ei kokoelmassani ole, eikä kauheasti muitakaan lähivuosien levyjä lukuunottamatta vuoden 2021 Delta Kreamiä, mikä oli taas paluu bändin blues juurille. Ja oikeastaan se syy, miksi tilasin tämän uusimman levyn Äxän kirjeen huomattuani ilman, että olin kuullut biisiäkään levyltä. Delta Kream oli sen verran tyylikäs paluu bluesiin, että olin taas avoin sille mitä ikinä Auerbach keksiikään.

Niinkuin tuosta voi päätellä, niin en ole siis yhtään samaa mieltä siitä, että bändin blues tuotanto itsessään olisi tylsää. Päinvastoin. Delta Kream oli taas valopilkku bändin tuotannossa ja omaan makuun huomattavasti viihdyttävämpi levy kuin Ohio Players.

Ymmärrän sen näkemyksen, miksi jotkut pitäisivät tätä uutta levyä hyvänä levynä toisin kuin minä. Levy on todella tuotettu. Se on jo itsessään yksi asia mikä levyssä ihmetytti minua kun laitoin sen soimaan. Bändi on kuitenkin kahden soittajan bändi ja levy on niin täynnä kaikkea, että voisi kuvitella että levyllä soittaa about kaksi neljän hengen bändiä. Ja levyllä siis on ollutkin ties mitä vierailevia ukkoja Beckistä lähtien. Itselle se tuntuu jotenkin petkutukselta että kahden hengen bändi kuullostaa noin rikkaalta. Mutta mitäs sitten? Levyt on levyjä ja eikö lopputulos ole tärkeämpää kuin se kuinka monta henkeä levyllä soittaa?

Olisin valmis hyväksymään tämän, mutta ei se siihen jää. Minulla on huono musiikkimaku. Ainakin nykyajassa, koska en pidä nykyaikaisista isojen tuotantojen levyistä tai ylipäätänsä perus nykyäänitekniikalla tuotetuista levyistä, joissa kompuralla lyödään levy radioystävälliseen länään, missä katoaa musiikin sielu niin, että kun esimerkiksi kuuntelet radioiden soittolistoja, jotka soittavat nykypäivän perus kuluttajamusiikkia, niin oli musiikkityyli mikä tahansa niin niitä voi soittaa peräjälkeen ilman, että huomaa mitään eroa. Musiikin dynamiikka on täysin kateissa. Se tätä uusinta Black Keysinkin levyä vaivaa. Valtavat tuotantoarvot, kaikenlaista mahdollista ängetty biiseihin ja mikään biisi ei jää mieleen, eikä kiinnosta.

Itse valitsisin sen varmaotteisen garageblues albumin milloin tahansa Ohio Playersin sijaan. Sellaista musiikkia missä on tilaa ja ilmaa instrumenttien loistaa. Ohio Players... aivan tukossa, eikä dynaamikka tarjoa huippukohtia biiseissä.

Aaltonen on myös siinä mielestäni "väärässä" (musiikkimauissa ei ole oikeaa, eikä väärää) että muutos bändissä ei tapahtunut yhtäkkiä. Irtiotto bluesista alkoi jo paljon aikaisemmin. Sanoisin, että Attack & Release vuodelta 2008 oli levy, missä bändi alkoi tuoda uusia elementtäjä musiikkiinsa ja siitä lähtien bändi on siirtynyt kauemmas bluesista, joskin se hieno Delta Kream oli tuossa välissä. Ok, no minulta tosin puuttuu osa näistä ihan viimeisistä levyistä, enkä ole niitä kuunnellut Spotifystakaan niin en osaa sanoa niiden osalta mitään.

Ohio Players on ehkä se huipentuma, kun ollaan päästy täysin tympäännyttävään mieleenjäämättömyyteen ilman että siitä bluesista olisi kauheasti tietoakaan.

Niinpä en tässä viitsi puhua levyn biiseistä, koska minulla ei ole niistä mitään sanottavaa. Sen sijaan suosittelen parempaa blues rockia viime vuosilta kuin The Black Keys.

Guadalupe Plata: st

Guadalupe Plata on perustettu vuonna 2006 Espanjan Andaluciassa, nykyinen tukikohta bändillä lienee Granada. Kaupunki missä itsekin olen viettänyt aikaa. Bändi kuvailee heidän musiikillisten juuriensa olevan delta bluesissa, mutta punk on myös läheisesti läsnä. Punkkia nyt ei suoraan bändin soitossa kuule, mutta se on ehkä enemmän DIY asennetta mitä bändissä on. Bändi ei myöskään kuullosta delta bluesilta... blues on vahvasti läsnä, mutta se on samaan aikaan varsin psykedeelistä ilmaisultaan. Jotkut sanovat kuulevansa bändin musiikissa myös surf rockia, mikä varmaan johtuu siitä, että kitaristi ei juuri käytä säröä kitarasoundissaan, mutta se on hyvin kaiutettu. Siitä kuitenkin puuttuu surf soundille tyypillisen jousikaiun "drip" ominaisuus.

Näin bändin Festival Beatissä kerran livenä. En ollut silloin kuullut bändiä koskaan aikaisemmin ja keikalla ihmetytti basistin bassoviritys. Valokuvissa ja videoilla näkee basistin soittavan viritelmää missä on pesuvati väärinpäin lattiaavasten (pohja ylöspäin) ja pohjaan on kiinnitetty varsi, missä on yksi kieli. Basisti soittaa tätä värkkiä taivuttemalla varta samalla kun hän soittaa ainokaista kieltä vähän saman tapaan kuin pystybassoa. Festival Beatissä hänellä oli omissa muistoissani joku paljon massiivisempi laitos soittopelinä, mutta en ole onnistunut löytämään kuvia/videoita heidän Festival Beat keikastaan, enkä ole muissakaan kuvissa nähnyt mitään vastaavaa mitä muistelen basistin Beatissä soittaneen.

Tällä uusimmalla Guadalupe Plata levyllä tosin ei ole enää basistia. Kolmen hengen bändi on muuttunut kahden hengen bändiksi.

Levy on erinomainen. Bändiä ei turhaan kutsuta euroopan parhaaksi bluesbändiksi (tietyissä piireissä ja ketkä nyt sattuvat bändin tuntemaan, Suomessa bändiä ei juuri tunneta).

Tässä on kaikki päinvastoin kuin aikaisemmin manaamallani Black Keys levyllä. Ilmaisu on riisuttu, se kuullostaa pääosin kahden hengen bändiltä vaikka levylle on lisätty puhalinsoittimia yms ja soitolla on tilaa päästä oikeuksiinsa. Levyssä on psykedeliaa ja mystisia tunnelmia. Se mitä Black Keysin Ohio Playersillä ei ole... tunnelmia, tunnelmointia. Ja vaikka Guadalupe Platan sointi on tietyllä tapaa hyvin simppeli, niin muusikot ovat todella tiukkoja soittajia, se kuuluu levyllä ja tekee siitä mainion matkan.

Pari musiikkivideota levyn biiseistä on julkaistu ja ne löytyvät mm. Youtubesta: La Cigüeña ja El Condor Pasa. Jälkimmäinen varmasti voi ollakin monille tuttu, se ei ole bändin oma kappale ja itsekin kappaleen heti tunnistin tutuksi.

Mutta mitäpä tässä sen enempää kuvailemaan bändin omintakeista tyyliä, kun voin linkittää nuo kappaleet Youtubesta tähän blogiinkin.

https://youtu.be/l_TaPGLr-rg?si=66NLFync4xvyouvl

https://youtu.be/Gp_7TQMoVRs?si=W3o6vNOxLse7DIxh

Miltä kuullostaa? Onko musiikkimakuni rikki, vai kuullostaako hyvältä?

Pelomono: Gibraltar

Tämä seuraavakin bändi tulee Espanjasta, vaikka levyn nimi onkin Gibraltar. Bändin olemukseen kuuluu soittaminen maskeissa, mikä myös näkyy levyn kannesta. Lisäksi bändi kuullostaa paljon Guadalupe Platalta. Siinä on itseasiassa aivan samat soittajatkin kuin Guadalupe Platassa. Mitä magiaa tämä on?

Noh, tämän kirjoituksen otsikkoon viitaten, olisihan se ollut epäreilua jos USA vastaan Eurooppa skabassa jos matsi olisi ollut 1-2.

Pelomonon levy on vuodelta 2020, kun taas edellä hehkutettu Guadalupe Platan tätä kirjoittaessa uusin levy on vuodelta 2023. En tiedä Pelomonon historiaa. Enkä sen kummemmin Guadalupe Platan historiaakaan, mutta koska Guadalupe Plata oli alunperin kolmen hengen bändi, niin mahtasiko Pelomono liittyä jotenkin siihen että myös Guadalupe Plata on tänä päivänä kahden hengen bändi? Jotain ongelmia tullut ja bändin kaksi muuta jäsentä päättäneet tehdä levyn eri bändin nimellä kahdestaan? Sittemmin todenneet että voisivat jatkaa näin myös Platan kanssa?

Sinällään Pelomono ei ole ihan täysi Guadalupe Plata kopio, vaikka musiikista tunnistaakin kyseessä olevan samat henkilöt. Pelomonossa suurin osa biiseistä on instrumentaaleja kun taas Platalla useimmiten laulu on läsnä biiseissä. Lisäksi Pelomono on vielä muutaman asteen psykedeelisempi. Levyllä on käytetty erilaisia efektejä enemmän kuin Platassa. Jonkun verran laulumikkiä käytetään biiseissä, mutta harvemmin lauletaan. Usein vokaalit on jotain efektoitua muminaa.

Discogs kuvaa levyn tyylejä seuraavasti "Surf, Rock'n'Roll, Rhythm & Blues". Kuullostaa vauhdikkaammalta kuin mikä on todellisuus. Tosin levyltä löytyy mm. lainabiisinä maukas versio Link Wrayn Jack The Ripperistä. Monissa biiseissä tunnelma on kuitenkin vähän samankaltaista kuin dub reggaessa, vaikka soitannollisesti levy ei ole reggaeta nähnytkään. Tunne tulee siitä, kun biiseissä on paljon junnaavaa saman jutun uudelleen ja uudelleen soittamista ja psykedeelisiä kaikuefektejä. Tämä levy oli minun viime vuoden (2023, Last.Fm:n mukaan, joka kirjaa Spotify soittojani) kuunnelluin levy Spotifyssa. Kuuntelin levyä paljon kaupungilla kuulokkeilla ennenkuin sain LPn hankittua. Sen jälkeenkin, koska en kuuntele kotona kuulokkeilla musiikkia ja kuitenkin tämä levy pääsee todella oikeuksiin kun sitä kuuntelee kuulokkeista, efektien kiertäessä korvaasta toiseen.

Palkintojen jako

Minusta Black Keys kaikesta puisevuudestaan huolimatta on bändi, mitä jaksaa aina toisinaan kuunnella. Sillä tarkoitan kuitenkin bändin vanhempaa tuotantoa. Ohio Players, vielä ei ole millään saralla vakuuttanut. Sinällään se on aika harmitonta maton kudelmaa kuunnella, mutta se kudelmakin on vaan niin tasainen, ettei siinä ole juuri mitään mielenkiintoista.

Särmä sen sijaan löytyy Euroopan Andaluciasta. Oli kyseessä Guadalupe Plata tai Pelomono, niin suosittelen levyjä lämpimästi.

Kaikki nämä levyt löytyvät myös Spotifysta, vaikka ne minulla onkin vinyylinä. Kuuntele ihmeessä ja kerro minulle kommenteissa, mitä fiiliksiä levyt sinussa aiheuttivat?